No niin! Nyt se tuli tehtyä: luin kirjan vammaisuudesta. Syy siihen, miksi luin sellaisen kirjan on simppeli. Teen opinnäytetyönä lastenkirjaa, jonka aiheena on vammaisuus ja nimenomaan fyysinen vammaisuus (Olen siis 3. vuoden lastenohjaaja-opiskelija ja viimeisenä vuonna osoitan pätevyyteni opinnäytetyön avulla). Oli siinä itsellään nieltävää, kun etsin kirjastosta hyllyn, jossa on tietoa vammaisuudesta ja valitsin muutaman niitä kirjoja. Oli tyyliin "itsetuhoinen"-olo. Kuin haluaisin pilkata itseäni. Mutta yllätys! Lainattujen joukosta löytyi oikea helmi: "Vamman kanssa huumorin keinoin", minkä on kirjoittanut Päivi-Tuulikki Hynynen. Yritin etsiä kirjasta vain tietoa, mitä pitikin etsiä, mutta kun luin sisällys luettelon, aloinkin lukea kirjan kokonaan läpi. Oli se sellainen oivallusten, hämmästysten kuin myös naurun ja suuttumustenkin myllerrys kirjaa lukiessa. Kirjassa oli esimerkiksi luettelo käsityksistä/rooliodotukset vammaisista. Tässä niistä yksi : "6. Vammaisen ei sovi olla tyytyväinen poikkeavuuteensa." Ja kakat! (anteeksi!) Kellä on tuollaisia käsityksiä?! Ihan kuin minun pitäisi surkutella lopun ikääni käsiäni ja jalkaani.

Sitten oli vielä käyttäytymismalleja, joista miettimään pani erityisesti tämä: "3. Vammainen on niin vammansa leimaava, että vammattoman on vaikea tunnustaa vammaisen ihmisen olevan henkilö, jolla on samat emootiot, tarpeet sekä mielenkiinnon kohteet kuin muilla." Onko näin? en tiedä, mutta tuo laittoi miettimään. Tästä tuli mieleeni yläkoulun tanssiharjoitukset: Harjoittelimme uutta tanssia, jossa pari vaihtuisi, mutta aloituspari olisi sama niin harjoituksessa kuin oikeassa tilanteessa. Opettajat arpoivat parit ja päädyin pojan kanssa, joka oli samalla luokalla minun kanssani. "Aloitusasento" oli kädet yhdessä vastakkain. No, poika sitten tarttui minua vasemmasta kädestä kiinni, mutta jätti oikean käden "leijumaan" ilmaan, ikään kuin käsiemme välillä olisi näkymätön muuri. Jäin siinä sitten vähän miettimään, että: "okei, et halua koskea kättä vai mikä on meno?" Ei se poika kummempia selitellyt, mutta opettajan silmään tämä sattui ja tuli siitä sitten puhuttelu pojan ja opettajan välillä, ilman MINUA. kukaan ei jutellut minulle, mikä oli mielestäni epäreilua, MINÄHÄN olin se loukattu osapuoli! Vai luuliko opettaja, etten haluaisi kuulla mitä "pojulla" on syynä. Toisaalta ajattelin silloin jälkeenpäin, että voihan minun käsi oikeastikin olla...hm...epämiellyttävä koskea.

Kirja on oikeastaan vähän yli kymmenen vuotta vanha, mutta luulen, että käsitykset ovat silti aika samat. Kirjassa oli siis haastetteluja synnynnäisten vammaisten kuin myös vähintään 8 vuotta sitten vammautuneiden niin miehiltä kuin naisilta. Oli masentavaa todeta kirjasta, että jotkut ihmiset puhuttelevat vammaisia kuin lapsia tai pitävät vähä-älyisenä. Nyt sitä miettii, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Tämä ei nyt ole siis uusi juttu, mutta silti. Vähän niin kuin ajattelisin uudella tavalla: MITÄ ihmiset ajattelevat MINUSTA? (Nyt puhun ihmisistä, joita tapaan ensimmäistä kertaa, en ystäviä tai sukulaisia). Onneksi tämän ajattelu ei kestä kauaa, kun olen käynyt tuon jo niin monta kertaa, ettei se paljoa uutta tietoa lisää. 

Kirjassa on pari kiinnostavaa lukua: näkyvä vamma vuorovaikutustekijänä, ja sukupuolisuus. Taas pisti ajattelemaan. Mokoma kirja! Laittaa ajatukset pyörimään: Nähdääkö minut naisena vai vammaisena? Joillekin ihmisille vammainen on ihan "oma ihmisrotunsa", meillä ei ole seksuaalista elämää ja olemme tyytyväisiä yksinäiseen elämänmuotoon "kaltaistemme" kanssa tai vanhempian luona....ainakin kirja sanoo niin. Miettii taas, että mistä ne nuokin ajatukset ovat pieraisseet (anteeksi taas!). Mutta rehellisesti, onko näin? Onko siellä ruudun toisella puolella ihmisiä, jotka voivat myöntää sen, että näkevät ensin vamman ja sitten vasta (jos silloinkaan), että kysymyksessä on joku sukupuolen edustaja? Älkää vastatko heti, miettikää! Surullista, jos näin on. Eli se joku suuri prosenttimäärä miehiä näkee vain minun vamman, mutta ei kaunista naista, eivätkä siksi tule iskemään? Muttta, mutta! Käsitykset muodostuvat myös käytöksen perusteella. Itseluottamukseni on puolessa tangossa, jos haluan iskeä miehiä (ihan järkyttävän ujo!). Siltikin minun kuuluisi ilmeisesti olla se henkilö, joka iskee eikä se, joka odottaa tulla isketyksi. Puhun siis edelleen miesten iskemisestä. Kuulostaa ikävältä todellisuudelta.... ja tylsältä. Sama koskee myös kavereita. Minun itse pitää lähestyä ihmisiä, ei ne uskalla muuten puhua minulle! Saan siis unohtaa unelman Prinssistä, joka hakee minut valkealla Volvollaan...Eli tästä tulee tarina Prinsessasta, joka haki miehen punaisella Renaultillaan....

Silti en saisi haukkkua vammattomia täysin, kun en itse ole mikään pyhimys. Koska olen tiedostanut vamman, mutta en pidä itseäni vammaisena, olen itse hiukan...vai olenko? Nyt kun mietin en ole varma. Olin kirjoittamassa, että olen itsekin hiukan ennakkoluuloinen kehitysvammaisia kohtaan. En ole enää varma, että onko ennakkoluuloja...ehkä enemmän pelkään toimia sellaisten kanssa, joilla on puheen kanssa ongelmia tai ongelma aivoissa (tuolle aivo-jutulle olisi ollut sanakin, mutta varhaisdementia iski ;D ).... Silloin en ole varma, että miten toimia ja loukkaanko toista puhumalla sillä ja sillä tavalla. Samalla myös ahdistun. Tuntuu kuin minut pitäisi oikeasti luokitella vammaiseksi, enkä saisi olla vapaa, oma itseni.

Kirjan luettuani, ajattelin ostavani sen. (oikeasti!) Olen nyt kirjoittanut paljon TÄSSÄ artikkelissa negatiivisesti, mutta syystä. Ne oli jutut mitkä ensin nousi pintaan ja mitkä koskettivat minua ja kuvasivat todellisuuttani joiltakin osin. Pystyin myöntämään kirjan totuudet ja tunsin helpotusta, etten ole ainoa, joka tuntee esimerkiksi ärsytystä jostakin vammattoman oudosta käyttäytymisestä vammaista kohtaan. Voin todeta, että on olemassa ylihuolehtivia vanhempia (nyt rakkaat isä ja äiti, älkää vetäkö hernettä nenään) ja voin myös todeta, että lapset ovat kaikkein vilpittömimpiä ottamaan vastaan vammaista kuin esimerkiksi teini. He katsovat että siinä on hassu ihminen, ei vammainen. Taas yksi syy siihen miksi valitsin lastenohjaaja-koulutuksen. <3

 Nyt jotain hauskaa, ettette ihan ahdistu! Sain selville, että minut kuvattaisiin Veikeävammaisena. Eli: vammaansa hyvin sopeutunut ja ihmisten kanssa toimeentuleva vammainen ihminen. Ai, että kun nauroin! voin siis esitellä itseni myös veikeävammaisena! Suosittelen lukemaan Vamman kanssa huumorin keinoin. OIKEASTI! ei tarvitse kokonaan lukea, mutta lukekaa pätkiä sieltä ja täältä. Avartava kokemus, sanoisin. Niin vammaiselle kuin vammattomalle!