Tässä sitä sitten ollaan...blogia kirjoittamassa. Joskus ajattelin kirjoittaa blogia, mutta aihetta ei ollut, olisi vain ollut kiva kirjoittaa jostain, paitsi itsestäni. Itsestä kirjoittaminen tuntui itserakkaalta tai jotenkin typerältä silloin, kun monet kirjoittivat mielestäni paljon omasta elämästään, hehkuttivat huonoja päiviään ja sellaista....MUTTA! Serkkupa se sitten sanoi avoimesti, kun olimme siskoni luona kahvittelemassa, että olisi mielenkiintoista lukea minun ajatuksistani, kokemuksistani, haaveista ja elämästäni. Muutkin olisivat kiinnostuneita lukemaan meikäläisestä. Ehdotus syntyi siitä, kun me jossain vaiheessa keskustelua siirryimme minun opiskeluuni ja sitä kautta kokemuksiin ja lapsuuden haaveisiin. Itse en ajatellut niistä mitään erikoista, olivat vain hauskoja juttuja, kuinkas muuten. Jäin sitten haaveilemaan blogin kirjoittamisesta, kun serkut lähtivät...

Näin ensimmäisessä kirjoituksessa kyselin äidiltä synnytyksestä ja ekoista viikoista. Kuulin taas uutta ja kertasin vanhaa.

Äiti kävi 7 kertaa ultrassa ja kaikki oli ok. Ultrassa kaikki näytti olevan kunnossa. Meikäläisen kohdalla seurattiin vähän tarkemmin, kun sisko oli syntynyt itse keskosena ja haluttiin nyt varmistaa tämä raskaus. Ja tähän kohtaan voisi sanoa, että kilpailimme jo tässä iässä huomiosta. "Kumpi on pidempään äidin masussa"-kilpailu! Meikäläinen oli selvästi johdossa ja lääkärit päättivät päivän milloin minut synnytettäisiin...keisarileikkauksella. Eikä minulta kysytty mitään! No sitten tuli 13. huhtikuuta vuonna 1993, jolloin meikätyttö putkahti tai no, nostettiin masusta ulos. Äiti ei vielä nähnyt minua, kun meikää kiikutettiin äidin pään yläpuolelle hoitopöydälle ja hoidettiin paraatikuntoon (huomioikaa äidin makaava asento). Ehtivät sentään sanoa, että tyttö tuli. No, sitten minut laitettiin "kuntoon" ja kiikutettiin muualle ja äitiä hoidettiin. Äidille oltiin sanottu myös jotain niinkin epämääräistä kuin, että minulta puuttuu muutama luu kädestä...hämärää... Noin tunnin päästä päästiin sitten samaan huoneeseen äidin kanssa. Minut oltiin kääräisty kapaloksi ja nyt tämä käärö avattiin. Ja minä siinä vauvan suloisuudessani tutkin maailmaa ja Onnellisia ihmisiä edessäni, äitiä ja isää. 

Tässä kohtaa on hyvä avartaa, että minut luokitellaan vammaiseksi. Ja tätä sanaa inhoan koko sydämmestäni. Ja vielä erityisesti ärsyttää, kun jotkut käyttävät sanaa haukkumiseen niin kuin käytetään homo-sanaakin. Yleensä pyrin kiertämään vammainen-sanaa, mutta tulee tilanteita, jolloin joudun käyttämään sanaa ja se tuntuu kuin haukkuisin samalla itseäni. Syntyessäni minulla oli viisi sormea ja yksi sormen alku. Vasempaan käteen kuuluu neljä sormea, joista etusormi on pysyvässä koukussa. Ranteesta puuttuu tietty luu, mikä mahdollistaa sujuvamman ranneliikkeen. Oikeassa kädessä on vain yksi sormi. Melkein heti samana päivänä, kun synnyin, lääkärit totesivat "sormen alun" olevan vain "nahkapussi", joten se leikattiin pois. Siitä ei olisi tullut sormea. Jos olisi ollut toinenkin sormi yhden sormen sijaan, olisin saanut niin kutsutun "pinsettiotteen", jolloin olisi KENTIES ollut helpompaa suoriutua arjessa. Se olisi ollut kätevää! Oikea käteni on lyhyt. En saa kättä kyynerpäästä koukistamaan ja sormikaan ei koukistu sen lihaksilla, niin kuin "normaalit" sormet. Mainittakoon vielä, että vasen jalkani syntyi kampurana, sisään päin kääntyneenä. Sitä ei kuitenkaan heti leikattu, vaan odotetiin viikko ja sitten leikattiin suoremmaksi Turussa, TYKSISSÄ. Tai niin suoraksi kuin pystyivät. Jäipähän kumminkin pienemmäksi ja lyhyemmäksi kuin toinen jalka.

Kaikenlaisia keskuteluita käytiin vanhempieni ja lääkäreiden kanssa silloin alussa. Äitiä myös tentattiin siitä, että ottiko hän jotain raskauden aikana mm. huumeita. Mielestäni aika järkyttävää (nyt kun mietin) kysellä sellaista, kun tunnen oman äitini ja tiedän ettei hän ottaisi huumeita tai mitenkään vaarantaisi itseään tai minua raskauden aikana. Lääkärit tutkivat asiaa silloin ja eivät löytäneet syytä miksi kasvoin tälläiseksi raskauden aikana. Oikeaan käteeni nuoremmat lääkärit suunnittelivat mielestäni outoa ratkaisua: Jalastani otettaisiin yksi varvas ja siirrettäisiin oikeaan käteen pinsettiotteen saamiseksi! Kun kuulin tästä muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa, olin kauhuissani. Varvashikeä kädessä!!! Luojan kiitos ja todellakin, että siellä oli vanhempi lääkäri, joka toppuutteli nuorempiaan ja VANHEMMAT! Rakkaat, fiksut vanhemmat! Kiitos varpaattomasta kädestä! Jaloistakin keskusteltiin ja lääkärit totesivat jälleen suuressa viisaudessaan, että selkä tekee mutkan lyhyemmän jalan takia, joten olisi suotavaa olla sitten koroke-pohjallinen toisessa kengässä (kokonaiset 1½ senttiä eroa!). Tarpeen tullen jalkaa leikattaisiin paremmaksi kävellä. Ilmeisesti lääkäreiden mielestä tarvetta ei ole ollut ja korokkeita on nyt käytössä kaksi: yksi vuoden aikaan sopivissa käyttökengissä ja toinen työkengissä.Olen tässä lähivuosina toivonut, että jalkaa leikattaisiin paremmaksi selän takia. Niin sanotut Tulevaisuus-kuvitelmani eivät selän kohdalla näytä valoisilta. Rannettakin luvattiin leikata, jos se kääntyy kasvamaan pois sen "oikealta" kasvusuunnalta. Oikea käteni huomioitiin siten, että saisin hiukan vanhempana käsiproteesin, joka helpottaisi elämää...siitä kerronkin toisessa kirjoituksesa, ettei kaikkea sekavana vyyhtinä tähän tungeta. Yksi asia kyllä täytyy sanoa, että oman elämän kohdalla huumori on ollut yksi tärkeä tekijä, mikä on auttanut "selviytymään" elämässä. Toinen tärkeä asia on tietenkin ollut perhe ja sukulaiset. Ilman näitä kahta tärkeää asiaa en olisi sama ihminen kuin olen nyt.

 Huhhuh! Kauheesti piti kirjoittaa ja muistaa tätä tehdessä. Muuten, tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan käsi- ja jalka-asiaa yhtään minnekään näin "kokonaisuudessa". Erittäin mielenkiintoinen huomio itsestäni. Periaatteessa en ole näin syvällisesti puhunut/kirjoittanut kauhean monelle, lukuunottamatta vanhempiani ja siskoa. Ystävätkään eivät ole sen syvällisesti kysyneet asiasta, enkä minä ole huomioinut kertoa itsekään kokonaisuudessaan asiasta, joka on olennainen osa itseäni ja identiteettiäni. Käsittämätöntä, eikös?

Tälläisiä kirjoituksia nyt näin aluksi! Aika virallista tekstiä, mutta luku kelpoista...vielä. Omia mietteitä tulee seuraavassa enemmän, nyt kun on selvitetty ensin alku kaikelle. Toivon seuraavan artikkelin olevan käsitettävä, muttei käsittämätön!