TYKS eli Turun yliopistollinen keskussairaala oli paikka missä käytiin äidin kanssa sovituin väliajoin ennen kuin täytin 16 vuotta. Odotin näitä käyntejä innokkaasti, ainakin siihen 12-vuotiaaksi asti. Lapsen-innostusta sanoisin: Sai äidin kanssa mennä autolla kaksistaan, oli kivoja lääkäreitä/lääkäri joka tutki ja joskus syötiin munkkia ja appelsiinimehua sairaalan kanttiinissa. Munkkihetki maistuu...tai siis muistuu mieleen, silloin kun syön munkkia JA appelsiinimehua. Se kruunasi lääkärikäynnin. Äidin kanssa kuljettiin hissillä ylös lastenosastolle ja odotettiin kutsua sisään. Kun sitten päästiin lääkärin huoneeseen, tunsin itseni tärkeäksi henkilöksi, oikein V.I.P! Oli niin hauskaa ja tärkeää vastata lääkärin kysymyksiin ja puristaa kättä tai palloa käskystä. Kävelyäkin katsottiin ja mitattiin pituutta jaloista. Oli niitä tylsiäkin hetkiä alle kouluikäiselle, kun äiti keskusteli lääkärin kanssa. TYLSÄÄ! Lääkärin piti tutkia minua, eikä keskustella äidin kanssa! En koskaan kysynyt äidiltä, mitä he keskustelivat. Ei se tuntunut niin tärkeältä. Nyt kun, ajattelen asiaa, niin he tietenkin keskustelivat minusta ja tulevaisuudesta. Annoin myös lahjan eräälle lääkärille, joka oli jo pitkään ollut "TYKS-lääkärini". Sellaisen koriste-jäniksen, joka istui. Muistaakseni se oli keltainen ja veikeä. Katselin sitä ylpeänä, kun käytiin seuraavan kerran siellä. Olin hiukan pahoillani, TYKS-reissut vähenivät ja loppuivat 16-vuotiaana. Se oli tärkeä osa minun lapsuuttani. Haikeana muistelen niitä reissuja...Sieltä lähti matkaan vasempaan kenkään koroke-pohjallinen ja käsiproteesi.

No proteesi! Se oli heti suunnitteilla minulle. Sain sellaisen noin vuoden ikäisenä. Mitä noin vuoden ikäinen ajattelee käsiproteesista? Ei hajuakaan! Ei ainakaan, että "onpa siinä kätevä käden- korvike! Käsiproteesi! Juuri tällaista olen aina halunnut" No, minä en siitä kädestä mitään ymmärtänyt. Olipahan vaan joku epämuodostunut lelun kappale. Äiti ujutti sen kerran "sopivasti" minun lähelle leikkiessäni siskon ja minun huoneessa, että huomaisin sen. Hetken päästä äiti näkee minun köpöttelevän hänen luo proteesi mukanani (EI KÄDESSÄ!). Laitan proteesin pöydälle tyyliin "unohdit tämän huoneeseeni" ja köpötän samaa reittiä takaisin leikkimään....tylyä...siis proteesille. Ja varsinkin sen tekijälle....poloinen...Toinen proteesi tuli sitten noin muutama vuosi myöhemmin. Sen rannetta pystyi vääntämään haluttuun asentoon. Sinä päivänä, kun sain sen ja lähdimme autolla liikenteeseen, halusin kokeilla vääntää sitä "oikeaan asentoon". Ähkin ja puhkin sen kanssa ja lopulta pyydän äitiä auttamaan. Äiti oli ratissa ja sanoi laittavansa sitä, kun seuraavan kerran pysähdytään liikennevaloihin. No sitten valoissa äiti kääntyy puoleeni ja kääntää kättä samalla, kun minä pidän sitä käteen pujotettuna. Kun tajuan, että takana on auto ja siinä kuski. alan nauramaan. Äiti kysyy syytä....No syy oli siinä, että minun ja äidin touhu näytti ihan lapsen pahoinpitelyltä takana olevalle kuskille! Äiti vääntää lapsen kättä! Kauheaa!

Elämäni KOLMAS käsiproteesi tuli, kun olin muistaakseni 4. luokalla. No siinä proteesissa oli...akut. Moottoroitu käsiproteesi! Se oli suunniteltu liikkumaan sormen lihasten liikkeestä. Kun liikutin sormen ylös, käsi avasi pinsettiotteen ja kun laski sormen alas, se meni kiinni. Pääsin valitsemaan proteesia TYKSissä. Oli erilaisia malleja:  mm. kyynerpäästä koukistuva malli ja eräänlaisilla valjoilla kiinnitettävää mallia, joka ei helposti luisu. Malli, jonka minä valitsin....Malli oli sellainen, että se vaan pujotettiin käteen. Ajattelin, että käsien käytännöllisyys lisääntyisi. Olihan se jo ulkonäköönsä nähden jo hyödyllinen. Kukaan ei kadulla katsonut minua tai kättä. "Jos harjoittelisin tarpeeksi pystyisin pitämään proteesin otteessa mm. mukia ja kassia"....niinpä, tällaistä ajattelin....Ennen käyttöä.. Viimein kun sain proteesin käyttöön huomasin "vikoja": Käsi alkoi hikoilla proteesin sisuksissa ja haisi. Eikä sitä hajua saanut ihan helpolla pois. Proteesi ei koukistunut kyynerpäästä, joten kun käytin kättä ja istuin pöydän ääreen, "heitin" proteesin aina pöydälle. Enkä minä, syntymästään asti ilman proteesia elänyt selviytyjä, tottunut käyttämään sellaista. Koitin käyttää sitä koulussa. Kerran kokeilin avata koulun ulko-ovea ja jono oli takanani (sellainen välitunti järjestelmä sisään mentäessä). No tartuin proteesilla oven kahvaan ja arvatkaa vaan mitä tapahtui! Käsi jäi kiinni siihen! Hetken ponnistelun jälkeen kehotan muita menemään ohi. Ja taas hetken päästä proteesi päästi otteensa oven kahvasta ja minä punaisena häivyn sisälle.

Vuoden ajan tuskailin kättä, sitä kun oltiin tehty kovalla vaivalla ja mitä minä oikein teen? Käytän sitä vähemmän ja vähemmän sen turhuuden vuoksi. Viimein tuli hetki, kun itkien äidille kerron, että proteesi on minulle turha ja se harmittaa. Käsi palautettiin TYKSiin. Lupasivat kumminkin, että jos joskus haluan edes ulkonäkösyistä ottaa proteesin käyttöön, pitäisi minun vain soittaa ja sopia. Tästä kerroin sitten luokassa ja siihen yksi luokkani pojista kysyi, miksi ihmeessä luovuit proteesista? Tähän oli helppo vastata: Se oli turha, kun pärjään ilmankin. Eipä uskonut, mokoma...

Taisin sanoa...kirjoittaa viime kirjoituksessa, että huumori on ollut tärkeää minun elämässäni ja se tekee minusta käsien kohtaan positiivisen. Proteeseista keksimme isän kanssa hauskoja piloja: Laitetaan käsiproteesi auton takakonttiin avonaisen luukun väliin ja sitten liikkeelle auton kanssa....RUUMIS AUTON TAKAKONTISSA! Proteesi oli myös hyvä ase. Yksi pamaus päähän uhkaavan henkilön päähän. Ja proteesi, jossa on akut! Akut piti ladata silloin tällöin toiminnan takia. Sitähän voisi nipistää jonkun pepusta ja jättää siihen nipistys-asentoon tokaisten: "Sori vaan, akku loppu just."....Että sellaista huumoria.

 Tämä poikkeaa aiheesta, mutta menköön, kun kerran muistan.

Kävin myös puheterapiassa 3-vuotiaana. Siellä oli leikki-tila lapsille (katos kun ei vanhemmille). Siellä kerran leikkiessäni, oli myös toinen lapsi leikkimässä minun kanssani. Tällä lapsella oli toinen käsi myös jotenkin lyhyt ja "kehittymätön" niin kuin minulla. Siinä leikkiessämme, äiti kääri hihani ylös, että olisi helpompi leikkiä. Kumpikin hiha käärittiin tarpeeksi ylös, kun tämä oikea käsikin on aktiivinen...Ihan kuin puhuisin oikeasta kädestä toisena persoonana...."Minä ja Oikea käteni."...very funny... No sen toisen lapsen äiti oli käärinyt lapsensa "toimivan", aktiivisen käden hihan ylös. Tytön pienempi käsi riippui rentona vieressä, passiivisena.....Nyt kun mietin tätä. Olen JÄLLEEN kerran kiitollinen ainakin äidille. Kun äiti kääri hihani pienenä, niin ymmärsin käyttää toistakin kättä. SIITÄ ON APUA! Siis kahdesta kädestä. Kun ajattelen toista lasta, olen hiukan pahoillani hänen puolesta, jos hän ei ole oppinut käyttämään toista kättä yhtä lailla kuin minä. Kenties hän käyttää nykyään proteesia...

Tällainen teksti tänään! Kysymyksiä voi lähettää ihan vapaasti. Halusin kirjoittaa nyt taas jostain aihe-alueesta. Syy tähän on se, kun lukee nämä kaksi ensimmäistä tekstiä, ymmärtää muita paremmin...toivottavasti...Mutta anyway, Seuraavassa tekstissä tavataan!