Tässä yksi päivä olin Fidassa etsimässä lenkkareita työ käyttöön. Otin ensimmäiset sopivan kokoiset kengät sivuun odottamaan. Siinä sitten etsin kaikessa rauhassa, kun kuulen jonkun miehen kysyvän: "olisiko tämä hyvä laukku?". Käännän katseeni äänen suuntaan ja huomaan tuntemattoman ukon, sellaisen yli kuusikymppisen ukon puhuvan MINULLE. No mitäs tässä muuta pystyi tekemään kuin menemään tähän keskusteluun mukaan: "no on tuo ihan mukavan kokoinen laukku.". Siinä samalla yritin miettiä, että tunnenko tämän ukon. Siinä se ukko sitten etsi laukkua ja höpisi minulle. Kokeilin kenkiä, vastailin sille ukolle ja sitten jostain syystä aloin myös tutkimaan sille laukkua. Muutaman minuutin ajan tätä ihme showta jatkui kunnes ME tulimme yhteisymmärrykseen ja löytyi hyvä laukku tälle miehelle. Juuri kun sain takalistoni jälleen penkille, sovittaakseni kenkiä, tämä ukko kumartui vielä minun puoleeni. Ja sitten sanoi: "nyt löytyi hyvä laukku, pärjäile sinäkin." Samalla kun hän tämän sanoi, hän "toverillisesti" kädellä taputti minua olkavarteen ja lähti kassoille maksamaan laukun. Ei tuoksunut viinakset, vain tupakka ja olin vielä enemmän ymmälläni ja huvittunut.

---

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun joku tuntematon tulee juttelemaan minulle kuin olisimme hyvätkin tuttavat tai ainakin hyvänpäivän tutut, mutta siitä on kyllä jokunen aika kun tällaista on tapahtunut. Aika moni näistä tuntemttomista ovat olleet yli viisikymppisiä ukkoja ja akkoja, jotka jostain intohimoisesta tarpeesta haluavat tulla juttelemaan minulle. Hämmentävä ja joskus hilpeäkin kokemus, mutta minun pienet aivot yrittää aina parhaansa käsittää sitä tapahtumaa ja jotenkin ymmärtää tähän syytä.

No keskustelin tästä "äiteelle" ja hän sitä tokaisi, että ihmiset tykkäävät puhua sinulle, olet avoimen oloinen...."jaha.." Kiva olla avoimen oloinen, mutta meikäläinen kokee (lievää paniikkia ja) hämmennystä kun mummo 70v. bongaa minut käteni kanssa odotamasta bussia ja kipittää oikopäätä pöpisemään minulle säästä ja sen vuoden ajan tapahtumista kuin hyvällekin ystävälle.

---

Käteni siis voi tehdä minusta haavoittuvaisen oloisen, joten tästä syystä minusta tulee helposti lähestyttävän oloinen tyyppi. Tämä arvio tuli siis useammalta henkilöltä. Tämä selveni minulle vasta erään tapahtuman jälkeen. Tästä tapahtumasta en voi paljastaa paljoa vaitiolovelollisuuteen vedoten....

Olin eräässä paikassa työskentelemässä jo jonkun aikaa. Ei ollut mikään maailman mahtavin työpaikka erään nimeltä mainitsemattoman (N.M) tyypin vuoksi. Siinä sitten aamulla otettiin asiakkaita vastaan ja erään asiakkaan äiti pyysi MINUA vähän sivummalle, koska oli kuulemma jotain asiaa. No, mietin pienen hetken mistä on kyse. Olin kuullut N.M:ltä tämän erään asiakkaan perheen onnettomuudesta perheessä. Asiakkaan äiti alkoi sitten puhumaan MINULLE siitä onnettomuudesta. Ja mitä asiakkaani oli äidiltä kysynyt. Ne kysymykset koskivat perheen onnettomuutta ja osittain minua. Keskustelun aikana minulle selvisi, että tämä äiti teki surutyötä minun avullani. Olin hämmentynyt, koska olin opiskelija ja paikallahan oli myös ihan ammattilaisia. Olin kuitenkin myös hyvin liikuttunut, että sain olla avuksi tässä surutyössä. Keskustelun lopuksi hyvästelimme toisemme ja N.M tuli heti kärttämään mistä oli kyse. Kerrottuani keskustelusta, N.M tuli ärtyisäksi ja marisi asiakkaan äidin huonosta käytöksestä. "ei sellaista voi opiskelijan kanssa puhua." hän sanoi. Minua ihmetytti N.M käytös. No tietenkin omasta mielestäni tämä äiti saa tulla puhumaan minulle, kyllähän jo N.M tiesi ennestään mistä siinä perheessä oli kyse, niinkuin minäkin, ennen sitä surutyö keskustelua. Surutyö on kaikilla ihan omansa.

Kun keskustelusta oli kulunut jokin aika, keskutelin N.M:stä eräälle henkilölle. Tämä henkilö koki, että N.M oli kateellinen minulle koska asiakkaan äiti oli tullut puhumaan MINULLE ei sille N.M:lle. Olin kivan oloinen verrattuna siihen N.M:n ammatinomaiseen asenteeseen ja käytökseen.

---

Pitää siis varautua tulevaisuudessakin siihen, että minulle puhutaan kadulla ulkonäköni perusteella. Ainakin ne yli viisikymmpiset, ellei jopa nuoremmat. Teinit eivät ole vielä käyneet kimppuuni. Ei ne uskalla tai kehtaa! ;D

No niin! Nyt se tuli tehtyä: luin kirjan vammaisuudesta. Syy siihen, miksi luin sellaisen kirjan on simppeli. Teen opinnäytetyönä lastenkirjaa, jonka aiheena on vammaisuus ja nimenomaan fyysinen vammaisuus (Olen siis 3. vuoden lastenohjaaja-opiskelija ja viimeisenä vuonna osoitan pätevyyteni opinnäytetyön avulla). Oli siinä itsellään nieltävää, kun etsin kirjastosta hyllyn, jossa on tietoa vammaisuudesta ja valitsin muutaman niitä kirjoja. Oli tyyliin "itsetuhoinen"-olo. Kuin haluaisin pilkata itseäni. Mutta yllätys! Lainattujen joukosta löytyi oikea helmi: "Vamman kanssa huumorin keinoin", minkä on kirjoittanut Päivi-Tuulikki Hynynen. Yritin etsiä kirjasta vain tietoa, mitä pitikin etsiä, mutta kun luin sisällys luettelon, aloinkin lukea kirjan kokonaan läpi. Oli se sellainen oivallusten, hämmästysten kuin myös naurun ja suuttumustenkin myllerrys kirjaa lukiessa. Kirjassa oli esimerkiksi luettelo käsityksistä/rooliodotukset vammaisista. Tässä niistä yksi : "6. Vammaisen ei sovi olla tyytyväinen poikkeavuuteensa." Ja kakat! (anteeksi!) Kellä on tuollaisia käsityksiä?! Ihan kuin minun pitäisi surkutella lopun ikääni käsiäni ja jalkaani.

Sitten oli vielä käyttäytymismalleja, joista miettimään pani erityisesti tämä: "3. Vammainen on niin vammansa leimaava, että vammattoman on vaikea tunnustaa vammaisen ihmisen olevan henkilö, jolla on samat emootiot, tarpeet sekä mielenkiinnon kohteet kuin muilla." Onko näin? en tiedä, mutta tuo laittoi miettimään. Tästä tuli mieleeni yläkoulun tanssiharjoitukset: Harjoittelimme uutta tanssia, jossa pari vaihtuisi, mutta aloituspari olisi sama niin harjoituksessa kuin oikeassa tilanteessa. Opettajat arpoivat parit ja päädyin pojan kanssa, joka oli samalla luokalla minun kanssani. "Aloitusasento" oli kädet yhdessä vastakkain. No, poika sitten tarttui minua vasemmasta kädestä kiinni, mutta jätti oikean käden "leijumaan" ilmaan, ikään kuin käsiemme välillä olisi näkymätön muuri. Jäin siinä sitten vähän miettimään, että: "okei, et halua koskea kättä vai mikä on meno?" Ei se poika kummempia selitellyt, mutta opettajan silmään tämä sattui ja tuli siitä sitten puhuttelu pojan ja opettajan välillä, ilman MINUA. kukaan ei jutellut minulle, mikä oli mielestäni epäreilua, MINÄHÄN olin se loukattu osapuoli! Vai luuliko opettaja, etten haluaisi kuulla mitä "pojulla" on syynä. Toisaalta ajattelin silloin jälkeenpäin, että voihan minun käsi oikeastikin olla...hm...epämiellyttävä koskea.

Kirja on oikeastaan vähän yli kymmenen vuotta vanha, mutta luulen, että käsitykset ovat silti aika samat. Kirjassa oli siis haastetteluja synnynnäisten vammaisten kuin myös vähintään 8 vuotta sitten vammautuneiden niin miehiltä kuin naisilta. Oli masentavaa todeta kirjasta, että jotkut ihmiset puhuttelevat vammaisia kuin lapsia tai pitävät vähä-älyisenä. Nyt sitä miettii, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Tämä ei nyt ole siis uusi juttu, mutta silti. Vähän niin kuin ajattelisin uudella tavalla: MITÄ ihmiset ajattelevat MINUSTA? (Nyt puhun ihmisistä, joita tapaan ensimmäistä kertaa, en ystäviä tai sukulaisia). Onneksi tämän ajattelu ei kestä kauaa, kun olen käynyt tuon jo niin monta kertaa, ettei se paljoa uutta tietoa lisää. 

Kirjassa on pari kiinnostavaa lukua: näkyvä vamma vuorovaikutustekijänä, ja sukupuolisuus. Taas pisti ajattelemaan. Mokoma kirja! Laittaa ajatukset pyörimään: Nähdääkö minut naisena vai vammaisena? Joillekin ihmisille vammainen on ihan "oma ihmisrotunsa", meillä ei ole seksuaalista elämää ja olemme tyytyväisiä yksinäiseen elämänmuotoon "kaltaistemme" kanssa tai vanhempian luona....ainakin kirja sanoo niin. Miettii taas, että mistä ne nuokin ajatukset ovat pieraisseet (anteeksi taas!). Mutta rehellisesti, onko näin? Onko siellä ruudun toisella puolella ihmisiä, jotka voivat myöntää sen, että näkevät ensin vamman ja sitten vasta (jos silloinkaan), että kysymyksessä on joku sukupuolen edustaja? Älkää vastatko heti, miettikää! Surullista, jos näin on. Eli se joku suuri prosenttimäärä miehiä näkee vain minun vamman, mutta ei kaunista naista, eivätkä siksi tule iskemään? Muttta, mutta! Käsitykset muodostuvat myös käytöksen perusteella. Itseluottamukseni on puolessa tangossa, jos haluan iskeä miehiä (ihan järkyttävän ujo!). Siltikin minun kuuluisi ilmeisesti olla se henkilö, joka iskee eikä se, joka odottaa tulla isketyksi. Puhun siis edelleen miesten iskemisestä. Kuulostaa ikävältä todellisuudelta.... ja tylsältä. Sama koskee myös kavereita. Minun itse pitää lähestyä ihmisiä, ei ne uskalla muuten puhua minulle! Saan siis unohtaa unelman Prinssistä, joka hakee minut valkealla Volvollaan...Eli tästä tulee tarina Prinsessasta, joka haki miehen punaisella Renaultillaan....

Silti en saisi haukkkua vammattomia täysin, kun en itse ole mikään pyhimys. Koska olen tiedostanut vamman, mutta en pidä itseäni vammaisena, olen itse hiukan...vai olenko? Nyt kun mietin en ole varma. Olin kirjoittamassa, että olen itsekin hiukan ennakkoluuloinen kehitysvammaisia kohtaan. En ole enää varma, että onko ennakkoluuloja...ehkä enemmän pelkään toimia sellaisten kanssa, joilla on puheen kanssa ongelmia tai ongelma aivoissa (tuolle aivo-jutulle olisi ollut sanakin, mutta varhaisdementia iski ;D ).... Silloin en ole varma, että miten toimia ja loukkaanko toista puhumalla sillä ja sillä tavalla. Samalla myös ahdistun. Tuntuu kuin minut pitäisi oikeasti luokitella vammaiseksi, enkä saisi olla vapaa, oma itseni.

Kirjan luettuani, ajattelin ostavani sen. (oikeasti!) Olen nyt kirjoittanut paljon TÄSSÄ artikkelissa negatiivisesti, mutta syystä. Ne oli jutut mitkä ensin nousi pintaan ja mitkä koskettivat minua ja kuvasivat todellisuuttani joiltakin osin. Pystyin myöntämään kirjan totuudet ja tunsin helpotusta, etten ole ainoa, joka tuntee esimerkiksi ärsytystä jostakin vammattoman oudosta käyttäytymisestä vammaista kohtaan. Voin todeta, että on olemassa ylihuolehtivia vanhempia (nyt rakkaat isä ja äiti, älkää vetäkö hernettä nenään) ja voin myös todeta, että lapset ovat kaikkein vilpittömimpiä ottamaan vastaan vammaista kuin esimerkiksi teini. He katsovat että siinä on hassu ihminen, ei vammainen. Taas yksi syy siihen miksi valitsin lastenohjaaja-koulutuksen. <3

 Nyt jotain hauskaa, ettette ihan ahdistu! Sain selville, että minut kuvattaisiin Veikeävammaisena. Eli: vammaansa hyvin sopeutunut ja ihmisten kanssa toimeentuleva vammainen ihminen. Ai, että kun nauroin! voin siis esitellä itseni myös veikeävammaisena! Suosittelen lukemaan Vamman kanssa huumorin keinoin. OIKEASTI! ei tarvitse kokonaan lukea, mutta lukekaa pätkiä sieltä ja täältä. Avartava kokemus, sanoisin. Niin vammaiselle kuin vammattomalle!

Ihanaa! Jatkuu taas opiskelu!!! Viimeinen vuosi Lapsi- ja perhetyön tutkinnon suorittamista ja sitten olenkin LASTENOHJAAJA!! YAY! Haikeata ajatella tätä viimeisenä vuotena. Toisaalta on kivaa viimein päättää tämä opiskelu ja mennä töihin. En ole koskaan aiemmin ajatellut käsieni olevan tiettyjen töiden esteenä, kunnes ammattistartti-vuosi valaisi epämielyttävästi asioita esiin. Vuosina 2010-2011 olin "päässyt" ammattistartti luokalle opinto-ohjaajan ansiosta (oikeasti minulla ei ole mitään hajua miten sinne päädyin...). Olin hakenut yläasteen jälkeen lastenohjaajaksi 1. Turkuun ja 2. Järvenpäähän, sekä 3. Jyväskylään. Mihinkään kahdesta ensimmäisestä en päässyt. Jyväskylään olisin päässyt, mutta päätimme äidin kanssa lopulta, etten menisi sinne pitkän matkan takia. Löytäessäni itseni viimein starttiluokalta, huomasin etsiväni uutta alaa. "Hyllytin" lastenohjaaja-tutkinnon syrjään joksikin ajaksi. Kiinnostuin parturi-kampaamo-alasta. Olisi hauskaa laittaa hiuksia. Ja oli myös sitten merkonomi, hiukan vieras ala, mutta voisi olla tukimisen arvoinen. No, pääsin sitten tutustumaan parturi-kampaamon koulutukseen ja nyt kun mietin mitä opettaja ajatteli oli kai tämä: "Aikooko hän oikeasti olla kiinnostunut tuosta alasta? SIINÄ TARVITAAN SORMIA!"...Niinpä...huomasin itse sitten siellä tutuessani alaan, että siinä oikeasti tarvitaan sormia. Hiukan harmistuneena tutkin sitten muita vaihtoehtoja. Suoritin vuoden aikana Hygienia-passin ja Turvallisuus-kortin...aloin myös käymään ajotunteja ajokorttia varten. Hiukan turhautuneena muihin aloihin, jotka vaikuttivat kiinnostavilta, olivatkin sitten tylsiä tai käsieni takia "huonoja" valintoja. Keväästä sitten päätin kokeilla vielä lastenohjaaja alaa ja suoritin harjoitteluosion seurakunnan päiväkerhossa. Se harjoittelu päätti kaiken! Lasten hoitaminen olisi oikea ala minulle. Lapset olivat niin ihania ja vielä niin elämänsä alussa. Tunsin kuinka voisin vaikuttaa heidän elämäänsä omalla tavallani. Pääsin jopa tutustumaan opiskelupaikkaan Järvenpäässä. Hain sitten 2011 keväänä 1. hakutoiveena Järvenpäähän...Jotta kesällä tulisi myöntävä vastaus opiskelupaikasta! Olen edelleen NIIN onnellinen Järvenpäästä, opiskelusta ja kokonaista uudesta luvusta elämässäni.

mainitsin äsken ajokortin suorittamisesta. Oli se mielestäni aika miettiminen ja huoli ajokortti-asiasta. Piti miettiä suoritanko ajokurssin omalla vai autokoulun autolla. Päädyimme omaan autoon...siis minun omaan autoon! Se oli jotain niin siistiä, kunnes auton etsimiseen meni viikkoja. Auton piti olla 2000-luvulla tehty JA mikä tärkeintä: automaattinen. Pientä autoa ei löytynyt mistään, sellaista opiskelijalle sopivaa. Turhautumisen jälkeen löytyi Turun läheltä automaattinen auto. Sitä lähdettiin sitten vanhempien kanssa katsomaan....ja ostettiin mukaan, oma rakas Renault Megane Scenic <3 . Auton maksamiseen mukaan tuli KUNTA. Äiti oli ottanut paljon selville Kelalta ja vammaispalvelulta, että tuleeko joku tuki/muu vastaava, kun saan auton ja ajokortin. Vammaispalvelu oli sitten kertonut, että kyllä kunta tulee tässä asiassa vastaan: Kunta maksaisi auton apuvälineet ja puolet auton hinnasta. Minusta tämä oli outo seikka, mutta annoin mennä, tämähän rasittaisi meitä vain puolet vähemmän kuin luulin. 

Apuvälineet autossa...ennen kuin ne olivat edes autossa, ajatus tuntui hiukan ikävältä. Apuvälineet tuntuivat tekevän minusta avuttoman ja...vammaisen. Kuitenkin menimme uudella omalla autollani tutustumaan mieheen, joka asentaa (vammaisille) apuvälineitä autoihin Turussa. Hän näytti ensin keppiä, mikä asennettaisiin vaihdelaatikon kepin jatkoksi. Muistutan tässä kohtaa, että oike käsi siis oli se lyhyt yksisorminen. Tästä syystä tarvitsin jatketun kepin varren, että vaihteen vaihto sujuisi sujuvasti. Autoon asennettiin myös rattiin niin kutsuttu "urakkanuppi", mitä rekkakuskeilla on rekkojen rateissa. Nuppi helpottaa esimerkiksi liikenneympyrässä ajamista. Nupin vieressä on säädin, mistä peukaloa painamalla saan vilkut, valot, pissapojan, pyyhkimet ja torven toimimaan. Käsille kuin mitä minulla on, helpottaa kovasti tälläiset apuvälineet. Ympyrässäkin käännän vain rattia nupin kanssa ja painan saman käden peukalolla vilkut, niin kyllä toimii! 

TYKS eli Turun yliopistollinen keskussairaala oli paikka missä käytiin äidin kanssa sovituin väliajoin ennen kuin täytin 16 vuotta. Odotin näitä käyntejä innokkaasti, ainakin siihen 12-vuotiaaksi asti. Lapsen-innostusta sanoisin: Sai äidin kanssa mennä autolla kaksistaan, oli kivoja lääkäreitä/lääkäri joka tutki ja joskus syötiin munkkia ja appelsiinimehua sairaalan kanttiinissa. Munkkihetki maistuu...tai siis muistuu mieleen, silloin kun syön munkkia JA appelsiinimehua. Se kruunasi lääkärikäynnin. Äidin kanssa kuljettiin hissillä ylös lastenosastolle ja odotettiin kutsua sisään. Kun sitten päästiin lääkärin huoneeseen, tunsin itseni tärkeäksi henkilöksi, oikein V.I.P! Oli niin hauskaa ja tärkeää vastata lääkärin kysymyksiin ja puristaa kättä tai palloa käskystä. Kävelyäkin katsottiin ja mitattiin pituutta jaloista. Oli niitä tylsiäkin hetkiä alle kouluikäiselle, kun äiti keskusteli lääkärin kanssa. TYLSÄÄ! Lääkärin piti tutkia minua, eikä keskustella äidin kanssa! En koskaan kysynyt äidiltä, mitä he keskustelivat. Ei se tuntunut niin tärkeältä. Nyt kun, ajattelen asiaa, niin he tietenkin keskustelivat minusta ja tulevaisuudesta. Annoin myös lahjan eräälle lääkärille, joka oli jo pitkään ollut "TYKS-lääkärini". Sellaisen koriste-jäniksen, joka istui. Muistaakseni se oli keltainen ja veikeä. Katselin sitä ylpeänä, kun käytiin seuraavan kerran siellä. Olin hiukan pahoillani, TYKS-reissut vähenivät ja loppuivat 16-vuotiaana. Se oli tärkeä osa minun lapsuuttani. Haikeana muistelen niitä reissuja...Sieltä lähti matkaan vasempaan kenkään koroke-pohjallinen ja käsiproteesi.

No proteesi! Se oli heti suunnitteilla minulle. Sain sellaisen noin vuoden ikäisenä. Mitä noin vuoden ikäinen ajattelee käsiproteesista? Ei hajuakaan! Ei ainakaan, että "onpa siinä kätevä käden- korvike! Käsiproteesi! Juuri tällaista olen aina halunnut" No, minä en siitä kädestä mitään ymmärtänyt. Olipahan vaan joku epämuodostunut lelun kappale. Äiti ujutti sen kerran "sopivasti" minun lähelle leikkiessäni siskon ja minun huoneessa, että huomaisin sen. Hetken päästä äiti näkee minun köpöttelevän hänen luo proteesi mukanani (EI KÄDESSÄ!). Laitan proteesin pöydälle tyyliin "unohdit tämän huoneeseeni" ja köpötän samaa reittiä takaisin leikkimään....tylyä...siis proteesille. Ja varsinkin sen tekijälle....poloinen...Toinen proteesi tuli sitten noin muutama vuosi myöhemmin. Sen rannetta pystyi vääntämään haluttuun asentoon. Sinä päivänä, kun sain sen ja lähdimme autolla liikenteeseen, halusin kokeilla vääntää sitä "oikeaan asentoon". Ähkin ja puhkin sen kanssa ja lopulta pyydän äitiä auttamaan. Äiti oli ratissa ja sanoi laittavansa sitä, kun seuraavan kerran pysähdytään liikennevaloihin. No sitten valoissa äiti kääntyy puoleeni ja kääntää kättä samalla, kun minä pidän sitä käteen pujotettuna. Kun tajuan, että takana on auto ja siinä kuski. alan nauramaan. Äiti kysyy syytä....No syy oli siinä, että minun ja äidin touhu näytti ihan lapsen pahoinpitelyltä takana olevalle kuskille! Äiti vääntää lapsen kättä! Kauheaa!

Elämäni KOLMAS käsiproteesi tuli, kun olin muistaakseni 4. luokalla. No siinä proteesissa oli...akut. Moottoroitu käsiproteesi! Se oli suunniteltu liikkumaan sormen lihasten liikkeestä. Kun liikutin sormen ylös, käsi avasi pinsettiotteen ja kun laski sormen alas, se meni kiinni. Pääsin valitsemaan proteesia TYKSissä. Oli erilaisia malleja:  mm. kyynerpäästä koukistuva malli ja eräänlaisilla valjoilla kiinnitettävää mallia, joka ei helposti luisu. Malli, jonka minä valitsin....Malli oli sellainen, että se vaan pujotettiin käteen. Ajattelin, että käsien käytännöllisyys lisääntyisi. Olihan se jo ulkonäköönsä nähden jo hyödyllinen. Kukaan ei kadulla katsonut minua tai kättä. "Jos harjoittelisin tarpeeksi pystyisin pitämään proteesin otteessa mm. mukia ja kassia"....niinpä, tällaistä ajattelin....Ennen käyttöä.. Viimein kun sain proteesin käyttöön huomasin "vikoja": Käsi alkoi hikoilla proteesin sisuksissa ja haisi. Eikä sitä hajua saanut ihan helpolla pois. Proteesi ei koukistunut kyynerpäästä, joten kun käytin kättä ja istuin pöydän ääreen, "heitin" proteesin aina pöydälle. Enkä minä, syntymästään asti ilman proteesia elänyt selviytyjä, tottunut käyttämään sellaista. Koitin käyttää sitä koulussa. Kerran kokeilin avata koulun ulko-ovea ja jono oli takanani (sellainen välitunti järjestelmä sisään mentäessä). No tartuin proteesilla oven kahvaan ja arvatkaa vaan mitä tapahtui! Käsi jäi kiinni siihen! Hetken ponnistelun jälkeen kehotan muita menemään ohi. Ja taas hetken päästä proteesi päästi otteensa oven kahvasta ja minä punaisena häivyn sisälle.

Vuoden ajan tuskailin kättä, sitä kun oltiin tehty kovalla vaivalla ja mitä minä oikein teen? Käytän sitä vähemmän ja vähemmän sen turhuuden vuoksi. Viimein tuli hetki, kun itkien äidille kerron, että proteesi on minulle turha ja se harmittaa. Käsi palautettiin TYKSiin. Lupasivat kumminkin, että jos joskus haluan edes ulkonäkösyistä ottaa proteesin käyttöön, pitäisi minun vain soittaa ja sopia. Tästä kerroin sitten luokassa ja siihen yksi luokkani pojista kysyi, miksi ihmeessä luovuit proteesista? Tähän oli helppo vastata: Se oli turha, kun pärjään ilmankin. Eipä uskonut, mokoma...

Taisin sanoa...kirjoittaa viime kirjoituksessa, että huumori on ollut tärkeää minun elämässäni ja se tekee minusta käsien kohtaan positiivisen. Proteeseista keksimme isän kanssa hauskoja piloja: Laitetaan käsiproteesi auton takakonttiin avonaisen luukun väliin ja sitten liikkeelle auton kanssa....RUUMIS AUTON TAKAKONTISSA! Proteesi oli myös hyvä ase. Yksi pamaus päähän uhkaavan henkilön päähän. Ja proteesi, jossa on akut! Akut piti ladata silloin tällöin toiminnan takia. Sitähän voisi nipistää jonkun pepusta ja jättää siihen nipistys-asentoon tokaisten: "Sori vaan, akku loppu just."....Että sellaista huumoria.

 Tämä poikkeaa aiheesta, mutta menköön, kun kerran muistan.

Kävin myös puheterapiassa 3-vuotiaana. Siellä oli leikki-tila lapsille (katos kun ei vanhemmille). Siellä kerran leikkiessäni, oli myös toinen lapsi leikkimässä minun kanssani. Tällä lapsella oli toinen käsi myös jotenkin lyhyt ja "kehittymätön" niin kuin minulla. Siinä leikkiessämme, äiti kääri hihani ylös, että olisi helpompi leikkiä. Kumpikin hiha käärittiin tarpeeksi ylös, kun tämä oikea käsikin on aktiivinen...Ihan kuin puhuisin oikeasta kädestä toisena persoonana...."Minä ja Oikea käteni."...very funny... No sen toisen lapsen äiti oli käärinyt lapsensa "toimivan", aktiivisen käden hihan ylös. Tytön pienempi käsi riippui rentona vieressä, passiivisena.....Nyt kun mietin tätä. Olen JÄLLEEN kerran kiitollinen ainakin äidille. Kun äiti kääri hihani pienenä, niin ymmärsin käyttää toistakin kättä. SIITÄ ON APUA! Siis kahdesta kädestä. Kun ajattelen toista lasta, olen hiukan pahoillani hänen puolesta, jos hän ei ole oppinut käyttämään toista kättä yhtä lailla kuin minä. Kenties hän käyttää nykyään proteesia...

Tällainen teksti tänään! Kysymyksiä voi lähettää ihan vapaasti. Halusin kirjoittaa nyt taas jostain aihe-alueesta. Syy tähän on se, kun lukee nämä kaksi ensimmäistä tekstiä, ymmärtää muita paremmin...toivottavasti...Mutta anyway, Seuraavassa tekstissä tavataan!

Tässä sitä sitten ollaan...blogia kirjoittamassa. Joskus ajattelin kirjoittaa blogia, mutta aihetta ei ollut, olisi vain ollut kiva kirjoittaa jostain, paitsi itsestäni. Itsestä kirjoittaminen tuntui itserakkaalta tai jotenkin typerältä silloin, kun monet kirjoittivat mielestäni paljon omasta elämästään, hehkuttivat huonoja päiviään ja sellaista....MUTTA! Serkkupa se sitten sanoi avoimesti, kun olimme siskoni luona kahvittelemassa, että olisi mielenkiintoista lukea minun ajatuksistani, kokemuksistani, haaveista ja elämästäni. Muutkin olisivat kiinnostuneita lukemaan meikäläisestä. Ehdotus syntyi siitä, kun me jossain vaiheessa keskustelua siirryimme minun opiskeluuni ja sitä kautta kokemuksiin ja lapsuuden haaveisiin. Itse en ajatellut niistä mitään erikoista, olivat vain hauskoja juttuja, kuinkas muuten. Jäin sitten haaveilemaan blogin kirjoittamisesta, kun serkut lähtivät...

Näin ensimmäisessä kirjoituksessa kyselin äidiltä synnytyksestä ja ekoista viikoista. Kuulin taas uutta ja kertasin vanhaa.

Äiti kävi 7 kertaa ultrassa ja kaikki oli ok. Ultrassa kaikki näytti olevan kunnossa. Meikäläisen kohdalla seurattiin vähän tarkemmin, kun sisko oli syntynyt itse keskosena ja haluttiin nyt varmistaa tämä raskaus. Ja tähän kohtaan voisi sanoa, että kilpailimme jo tässä iässä huomiosta. "Kumpi on pidempään äidin masussa"-kilpailu! Meikäläinen oli selvästi johdossa ja lääkärit päättivät päivän milloin minut synnytettäisiin...keisarileikkauksella. Eikä minulta kysytty mitään! No sitten tuli 13. huhtikuuta vuonna 1993, jolloin meikätyttö putkahti tai no, nostettiin masusta ulos. Äiti ei vielä nähnyt minua, kun meikää kiikutettiin äidin pään yläpuolelle hoitopöydälle ja hoidettiin paraatikuntoon (huomioikaa äidin makaava asento). Ehtivät sentään sanoa, että tyttö tuli. No, sitten minut laitettiin "kuntoon" ja kiikutettiin muualle ja äitiä hoidettiin. Äidille oltiin sanottu myös jotain niinkin epämääräistä kuin, että minulta puuttuu muutama luu kädestä...hämärää... Noin tunnin päästä päästiin sitten samaan huoneeseen äidin kanssa. Minut oltiin kääräisty kapaloksi ja nyt tämä käärö avattiin. Ja minä siinä vauvan suloisuudessani tutkin maailmaa ja Onnellisia ihmisiä edessäni, äitiä ja isää. 

Tässä kohtaa on hyvä avartaa, että minut luokitellaan vammaiseksi. Ja tätä sanaa inhoan koko sydämmestäni. Ja vielä erityisesti ärsyttää, kun jotkut käyttävät sanaa haukkumiseen niin kuin käytetään homo-sanaakin. Yleensä pyrin kiertämään vammainen-sanaa, mutta tulee tilanteita, jolloin joudun käyttämään sanaa ja se tuntuu kuin haukkuisin samalla itseäni. Syntyessäni minulla oli viisi sormea ja yksi sormen alku. Vasempaan käteen kuuluu neljä sormea, joista etusormi on pysyvässä koukussa. Ranteesta puuttuu tietty luu, mikä mahdollistaa sujuvamman ranneliikkeen. Oikeassa kädessä on vain yksi sormi. Melkein heti samana päivänä, kun synnyin, lääkärit totesivat "sormen alun" olevan vain "nahkapussi", joten se leikattiin pois. Siitä ei olisi tullut sormea. Jos olisi ollut toinenkin sormi yhden sormen sijaan, olisin saanut niin kutsutun "pinsettiotteen", jolloin olisi KENTIES ollut helpompaa suoriutua arjessa. Se olisi ollut kätevää! Oikea käteni on lyhyt. En saa kättä kyynerpäästä koukistamaan ja sormikaan ei koukistu sen lihaksilla, niin kuin "normaalit" sormet. Mainittakoon vielä, että vasen jalkani syntyi kampurana, sisään päin kääntyneenä. Sitä ei kuitenkaan heti leikattu, vaan odotetiin viikko ja sitten leikattiin suoremmaksi Turussa, TYKSISSÄ. Tai niin suoraksi kuin pystyivät. Jäipähän kumminkin pienemmäksi ja lyhyemmäksi kuin toinen jalka.

Kaikenlaisia keskuteluita käytiin vanhempieni ja lääkäreiden kanssa silloin alussa. Äitiä myös tentattiin siitä, että ottiko hän jotain raskauden aikana mm. huumeita. Mielestäni aika järkyttävää (nyt kun mietin) kysellä sellaista, kun tunnen oman äitini ja tiedän ettei hän ottaisi huumeita tai mitenkään vaarantaisi itseään tai minua raskauden aikana. Lääkärit tutkivat asiaa silloin ja eivät löytäneet syytä miksi kasvoin tälläiseksi raskauden aikana. Oikeaan käteeni nuoremmat lääkärit suunnittelivat mielestäni outoa ratkaisua: Jalastani otettaisiin yksi varvas ja siirrettäisiin oikeaan käteen pinsettiotteen saamiseksi! Kun kuulin tästä muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa, olin kauhuissani. Varvashikeä kädessä!!! Luojan kiitos ja todellakin, että siellä oli vanhempi lääkäri, joka toppuutteli nuorempiaan ja VANHEMMAT! Rakkaat, fiksut vanhemmat! Kiitos varpaattomasta kädestä! Jaloistakin keskusteltiin ja lääkärit totesivat jälleen suuressa viisaudessaan, että selkä tekee mutkan lyhyemmän jalan takia, joten olisi suotavaa olla sitten koroke-pohjallinen toisessa kengässä (kokonaiset 1½ senttiä eroa!). Tarpeen tullen jalkaa leikattaisiin paremmaksi kävellä. Ilmeisesti lääkäreiden mielestä tarvetta ei ole ollut ja korokkeita on nyt käytössä kaksi: yksi vuoden aikaan sopivissa käyttökengissä ja toinen työkengissä.Olen tässä lähivuosina toivonut, että jalkaa leikattaisiin paremmaksi selän takia. Niin sanotut Tulevaisuus-kuvitelmani eivät selän kohdalla näytä valoisilta. Rannettakin luvattiin leikata, jos se kääntyy kasvamaan pois sen "oikealta" kasvusuunnalta. Oikea käteni huomioitiin siten, että saisin hiukan vanhempana käsiproteesin, joka helpottaisi elämää...siitä kerronkin toisessa kirjoituksesa, ettei kaikkea sekavana vyyhtinä tähän tungeta. Yksi asia kyllä täytyy sanoa, että oman elämän kohdalla huumori on ollut yksi tärkeä tekijä, mikä on auttanut "selviytymään" elämässä. Toinen tärkeä asia on tietenkin ollut perhe ja sukulaiset. Ilman näitä kahta tärkeää asiaa en olisi sama ihminen kuin olen nyt.

 Huhhuh! Kauheesti piti kirjoittaa ja muistaa tätä tehdessä. Muuten, tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan käsi- ja jalka-asiaa yhtään minnekään näin "kokonaisuudessa". Erittäin mielenkiintoinen huomio itsestäni. Periaatteessa en ole näin syvällisesti puhunut/kirjoittanut kauhean monelle, lukuunottamatta vanhempiani ja siskoa. Ystävätkään eivät ole sen syvällisesti kysyneet asiasta, enkä minä ole huomioinut kertoa itsekään kokonaisuudessaan asiasta, joka on olennainen osa itseäni ja identiteettiäni. Käsittämätöntä, eikös?

Tälläisiä kirjoituksia nyt näin aluksi! Aika virallista tekstiä, mutta luku kelpoista...vielä. Omia mietteitä tulee seuraavassa enemmän, nyt kun on selvitetty ensin alku kaikelle. Toivon seuraavan artikkelin olevan käsitettävä, muttei käsittämätön!